Pohjoisten metsien ihmiset sopeutuivat kylmään talveen kivikaudella. Lunta ja jäätä pitkin oli helppo kulkea ja kuljettaa kuormia pitkiä matkoja, ja niinpä suksi ja reki olivat käytössä ainakin 9000 vuotta sitten. Talvisanastossamme onkin paljon kantauralilaisia juuria.
Kulttuurintutkija Tiina Sepän kommentti jään ja lumen perinteestä:
Liikkuminen talvella oli muuten ankarista olosuhteista huolimatta helpompaa ja tavaroiden kuljettaminen toisella tavalla mahdollista jääteitä pitkin. “Valtimolla ja Nurmeksessa kulkevat ikivanhat polkutiet pitkin särkkiä, nykyiset maantiet kulkevat mäkiä väistellen alempana särkkien kupeeti. Nämä polkutiet ovat vanhoja ”suolateitä”, niitä pitkin ovat suolanhakijat kulkeneet Ouluun suolan hakuun.” (Valtimo. Siiri Oulasmaa 220. 1936)
Jäälohkareita kerättiin järvistä kesää varten käytettäväksi elintarvikkeiden jäähdytykseen, ja sahajauhon alle varastoituna ne säilyivät hyvin kesän. Vasta 1960-luvulla tämä tapa jäi pois käytöstä, kun jääkaapit olivat vallanneet alan.
Lumikin on jäätä – se on vain harvaan pakkautuneita hienoja, pilvissä muodostuneita jääkiteitä, ja syvällä jäätiköissä lumi puristuu kovan paineen alla jääksi. Lumi hyvänä lämpöeristeenä tarjoaa suojaa. Pohjoisen taigalla metsästäjät rakensivat lumikammeja, tietynlaisia lumiluolia, yöpymistä varten, sillä inuiittien ”lumitiili”-igluja voi tehdä vain kovasta jäätikkölumesta.
Jäätyessään puhdas vesi laajenee eli on kevyempää kuin nestemäinen vesi. Siksipä jää kelluu veden pinnalla, mistä on iloa niin eliöille kuin ihmisillekin. Tämä tuntuu meistä itsestään selvältä, mutta aineet yleensä supistuvat muuttuessaan nesteestä kiinteäksi eikä mikään muu aine laajene niin paljon kuin vesi. Toisaalta laajeneminen aiheuttaa paineita ja voi johtaa astioiden ja putkien rikkoutumiseen.
Ikijäätä eli jäätä, joka ei kesällä kokonaan sula, löytyy jäätiköistä, ikiroudasta ja napamerten merijäistä. Vanhinta, jopa miljoonan vuoden ikäistä jäätä, on Etelämantereen jäätikössä. Suomessa ikijäätä on vain soiden palsakummuissa Käsivarren Lapissa, mutta jäätiköitä löytyy läheltä rajaa Ruotsin ja Norjan puolelta.
Lumen ja jään aika on merkinnyt uudistumista, siirtymistä yhdestä kesästä seuraavaan. Siitä on kansanperinteessä paljon muistitietoa. Jouluun mennessä on kolmasosan talven lumista uskottu tulleen, ja talven navan, Heikin päivästä Paavaliin tammikuun lopulla, sään perusteella on ennustettu tulevaa satokautta. Matti (24. helmikuuta) pudottaa kuuman kiven avantoon, eikä jää sen jälkeen kasva, ja kun kuulemme kuovin äänen, jäälle ei enää pidä mennä.
Kulttuurintutkija Tiina Sepän kommentti jään ja lumen perinteestä:
Talvi oli kylmyyttä vastaan taistelua mutta myös tulevan sadon pohtimista ja säistä ennustamista. Lumen paljous oli usein hyvä asia, sen ajateltiin ennustavan runsasta satoa. “Kun talvella ovat tanhuat täynnä, ovat syksyllä aitat täynnä.” (Kauvatsa, Hämeenlinnan alakansakouluseminaari 9221. 1939. Karoliina Mikola s. 1858.)
Muistitieto perustuu laajaan kokemukseen, mutta pitkäaikaisiin ennustuksiin, kuten Paavalin pakkasten ja lämpimän suven yhteyttä, ei nykytiedon mukaan pidä luottaa. Yleensä perimätieto on viisautta, joka on hiljalleen päässyt unohtumaan.
Nykypäivän ihmiselle lumi ja jää ovat merkittävä maiseman kaunistus, vaikka ne aiheuttavatkin huolia liukkauden, lumitöiden ja lumikuormien muodossa. Moni haluaisi nukkua talven yli karhun lailla ja antaa luonnon itse hoitaa lumiongelmansa, mutta toisaalta lumi ja jää tarjoavat monenlaisia virkistysmahdollisuuksia. Ilman niitä erityisesti lasten talvet olisivat paljon köyhempiä. Ehkäpä suurin lumen tuoma ilo on valaistus. Kuiva lumi heijastaa 90 % siihen lankeavasta auringon valosta takaisin, mikä saa heikonkin valon valaisemaan kulkua ja mieltä.
Jopa Tunturi-Lapin kaamoksessa aurinko lähettää vielä horisontin alta sinistä hajavaloa hiihtäjän iloksi muutaman tunnin ajan päivittäin. Illan hämyssä voidaan vielä istuskella ja katsella ikkunasta ulos kaunista talvi-iltaa, kenties hyräillen mielessään R.R. Ryynäsen sanoin:
Talvi-illoin akkunaan
jäiset liljat kirkkaina
Oudon kukkamaailman luo,
oudot haaveet mieleen tuo
Lähde: Matti Leppäranta, Lumen ja jään maa. Vastapaino, Tampere, 2021.
Matti Leppäranta
geofysiikan emeritusprofessori
Tiina Seppä
FT, kulttuurintutkija
Artikkelikuva: Rajaus Sebastian Lindbergin teoksesta Sydäntalvella (2020)
Teksti on tuotettu Vesi vanhin voitehista – mitä ihmettä? -hankkeessa. Veden kolmet kasvot -sarjassa pysähdymme tutkailemaan veden kolmea tunnettua olomuotoa – nestemäistä vettä, kaasumaista vesihöyryä sekä kiinteää jäätä.
