Vesi on ihmiselämälle ilman jälkeen tärkein elementti, mutta toisin kuin ilma, sitä voi katsoa ja koskea ja sen voi tuntea. Lisäksi me kaikki aloitamme maallisen taipaleemme vedessä. Ei siis ihme, että veteen on liitetty myyttisiä ulottuvuuksia aikojen alusta. Vesi kiehtoo ja inspiroi. Se on innostanut loitsuihin. Siitä on kirjoitettu runoja ja romaaneja. Veden innoittamana on myös sävelletty musiikkia. Kuuluisin vesiaiheinen musiikkiteos lienee saksalaisen Händelin Vesimusiikki, jonka kuningas Yrjö I tilasi Thames-joella kuninkaallisella jahdilla järjestetylle huviretkelle vuonna 1717.
Vesi on aiheena pohjaton kaivo ja loputon suo. Vesi on luova mutta myös tuhoava voima. Tunnetuin vesitarina lieneekin Raamatun vedenpaisumus, jonka seurauksena koko luomakunta, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, hukkui.
Meistä monen rakkaimmat vesimuistot liittyvät mökkirantoihin ja lapsuuden uimareissuihin. Vesileikkien lisäksi tummavetiset järvet ja vastarantojen arvoitukselliset siluetit ovat sukupolvesta toiseen saaneet lasten mielikuvituksen laukkaamaan.
Ja nyt veteen liittyy suuri huoli. Elämme antroposeenia, eli aikakautta jolloin pieni ihminen on toiminnallaan muuttanut koko planeettamme ekosysteemiä. Puhdas vesi on jo nyt monessa maassa ylellisyyttä. Vaikka vesi on meille niin tärkeä, emme ole sitä suojelleet. Päinvastoin.
Emmi Itärannan palkittu romaani Teemestarin kirja on dystopia ajasta, jolloin vettä on enää vain hyvin vähän, liian vähän edes teeseremonian järjestämiseen. Itärannan fantasiassa “nykyismaailma” on pelottava näky siitä, mihin voimme päätyä jos nykyinen kehitys jatkuu. Edes tuhansien järvien Suomi ei ole suojassa.
Vanhan myytin mukaan kaltoinkohdellut järvet maksavat ajattelemattomille ja ahneille ja liian uteliaille ihmisille vaihtamalla paikkaa. Myytti liikkuvista vesistä ei ole täysin tuulesta temmattu. Jäätiköiden alaisten vesistöjen tiedetään joskus vaihtavan paikkaa, valumalla ulos uomastaan.
Järki ja tunne
YK:n luontokokous teki hiljattain historiaa: Montrealissa sovittiin luontokadon pysäyttämisestä vuoteen 2030 mennessä. Valtioille asetettiin 30 prosentin suojelu- ja ennallistamistavoitteet. Tehtiin siis päätös suojella kolmannes maapallon pinta-alasta.
Vielä emme tiedä, miten tämän on ajateltu tapahtuvan. Köyhille maille on luvassa taloudellisesta, tukea mutta entä me vauraissa maissa asuvat ihmiset, joiden elämäntapa erityisesti kuormittaa ympäristöä? Mikä saisi meidät heräämään?
Köyhissä maissa elävät joutuvat jatkuvasti tekemisiin saastuneen veden, aavikoitumisen ja kuivuneiden viljelysmaiden kanssa. Meillä sen sijaan on yhä mökkirantoja, kalavesiä ja veneilyreittejä, ja voimme keskittyä nauttimaan etuoikeuksistamme: puhtaista vesistä, puhtaasta ilmasta ja puhtaista metsistä. Mutta jossain vaiheessa ja hyvin pian meidän on herättävä ja hyväksyttävä tosiasiat. Asiat, joita olemme pitäneet itsestäänselvinä, ovat muuttuneet arvaamattomiksi. Emme voi jatkaa entiseen malliin.
Viimeinen maisema
Ihminen tekee tunnetusti valintoja enemmän tunteen kuin järjen ja tiedon ohjaamana. Taide, musiikki ja kirjallisuus vaikuttavat syvästi tunteisiimme. Ne saattavat jopa muuttaa maailmankatsomustamme ja arvojamme, ainakin siinä tapauksessa, että ne eivät jää pelkiksi esteettisiksi kokemuksiksi.
Jos haluamme suojella luonnon monimuotoisuutta, meidän on muutettava toimintaamme perusteellisella tavalla. Se ei onnistu, ellemme me itse muutu. Tarvitsemme ulkoisen vastuullisuuden lisäksi sisäistä vastuullisuutta. Ne kulkevat käsi kädessä. Sisäinen vastuullisuus alkaa pysähtymisestä ja yhteyden hakemisesta omaan itseensä ja sitä kautta koko luomakuntaan.
Japanilaisen uskomuksen mukaan voimme päättää millaiseen paikkaan pääsemme kuolemamme jälkeen, jos tallennamme lempimaisemamme mieleemme. Monelle suomalaiselle näkymä vesistöön on se viimeinen maisema, jonne me haluamme palata, kun matkamme Tuonelan virralle alkaa. Sen maiseman soisi säilyvän myös tuleville sukupolville.
Kati Reijonen
Reijonen on helsinkiläinen kirjailija ja väitellyt muotoiluajattelija, joka pohtii ihmisen sisäistä vastuullisuutta välttämättömänä muutosvoimana ekokriisissä.
Teksti on kirjoitettu osana Suomen vesistösäätiön koordinoimaa Vesi vanhin voitehista – mitä ihmettä? -hanketta.